Luonnekuvaus

Isä Riesasta otettiin vähän väriä elämään - niin fyysisesti että henkisesti – ja emä Jasmiinista kauhaistiin roimasti tyyneyttä ja ystävällisyyttä soppaan. Siitä syntyi kaunis voikkotamma Wiherkankaan Ruiskaunokki elokuun ilta-auringon kajastaessa hiljalleen soljuvaan viljaan. Lapsi ristittiin Kertuksi, ja myöhäiskesän varsa vietti auvoisia laidunaikoja vielä pitkälle elokuun loppuun.

Kerttu on isänsä tavoin veikeä, emänsä tavoin leikkisä suomenhevonen pienmitoissa. Tamman kanssa toimiminen huomattavasti helpompaa isä Riesaan verraten, vaikka eipä Kerttukaan mikään tylsä, toimeton tapaus ole, mitä nyt enemmän humoristinen hupsuttelija. Pohjimmiltaan voikko on kuitenkin kaikkien kanssa ystävyyttä tekemässä oleva, paijauksia ja herkkuja rakastava pyöristyvä tammuska, joka antaa mitä siltä pyytää ja vielä enemmän.
Tarhassa Kerttu viihtyy oikein mielellään, ja laidunkauden alussa tammaa kesälaitumille talutellessa saakin pitää lujasti kiinni narusta – Kerttu ottaa muuten varaslähdön. Pientamma nyt vaan nauttii kaikessa säässä ulkoilusta, tuli taivaalta vaikka puukkoja. Alussa melkeinpä aina pääseekin naureskelemaan suomenpollen takapään heittelylle sen intoillessa viheriöllä, mutta nopeasti rauhoittuva voikko keskittyy pian ahneuksissaan syömiseen. Lumeakaan ei Kerttu kaihda, päinvastoin, siitä edellisyönä satanut puuterilumi on tamman mielestä parasta. Siinä voi piehtaroida, sitä voi maistella, sitä voi pölyttää ympäriinsä. Omalla tavallaan piekkari muistuttaakin pikku lasta, jolle maailma on täynnä ihmetystä joka kerta ulos päästessään.
Siksipä Kertun saaminen tarhasta kiinni voikin olla välillä haasteellisempaa hommaa, jos tammalta itse kysyisi, se tarhaisi kellon ympäri. Kaikkien onneksi myös Kerttuli on ruoalla perus suomenhevosen tavoin motivoitavissa, ja jos se ei tunnu tehoavan, kannattaa tämän tarhakaveri viedä ensin pois – yksin voikko ei viitsi kauaa töllistellä. Taluttaessa Kertun kanssa ei tarvitse oikeastaan murehtia sen suuremmista, mitä nyt pienhevonen napsii satunaisia silmuja ja havuja läheisistä puista hiukopalan verran ja voikukat tienpientareella on ehdottomasti saatava.

Hoitaessa Riesa-isän geeniperimä puskee esiin huomattavasti enemmän, ja kaikki Riesan tunteneet tuumivatkin, että meillä on Riesa 2.0 talossa. Kerttu on kuitenkin aavistuksen pehmeämpi, enemmän hemmotteluunkin keskittyvä isukkiin verrattuna. Vaikka ei voikkoa kannata aliarvioimaan mennä - myös pientamma vie harjat pakista ja niitä saakin etsiä koirien ja kissojen kanssa sitten karsinan peitteen seasta, jos sinne se sen ehtii hautaamaan. Siksipä Kerttua yleensä hoidetaankin käytävällä kahdella narulla sidottuna, jolloin suokin utelias pää ei pääse tunkemaan joka paikkaan. Tällöin tamma tyytyykin kohtaloonsa, ja sitä on oikeastaan ihan mukava puunailla ja sille uskaltaa jopa juoruilla vaikkapa tallin uudesta tulokkaasta tai parisuhdedraamoistaan. Kerttu antaa harjata ja rapata joka kohdasta, ja kutiava mahanalus vaan tuottaa suurta nautintoa harjasten rapsutellessa massukkaa. Ainoastaan jostain syystä häntäjouhien selvittely tuntuu aiheuttavan pientä närää ja peruutusaskelia, mutta siihenkin riittää taputus lautaselle ja napakka “odottaa”. Varustaminen Kertun kanssa sujuu ihan suihkauksessa, suitset sille saa päähän minuutissa eikä satulointikaan aiheuta ongelmia, mitä nyt kannattaa tarkistaa vielä vyö ennen selkään hyppäämistä.

Kentällä jälleen vahva isänperimä tulee esiin Kertun kanssa – sen keskittymiskyky on just ja just verrattavissa saappaaseen, ja voikko keskittyykin kaikkeen muuhun, kuin itse ratsastajaan. Alussa eritoten Kertun kanssa saakin notkistella ja koota ja hakea sitä tuntumaa ihan reippaan vartin verran. Pelkkä tuulenpuuska väärästä suunnasta voi rikkoa sen haetun yhteyden, jolloin moni ratsastaja alkaakin jo tuumailla, että pientamma on lähes mahdoton ratsastettava. Eihän se sitä kuitenkaan ole, suomenpolle vaan vaatii osaavan, vähän ronskimmalla kädellä uskaltavan ja ottavan ratsastajan, jolla riittää ideaa ja intoa tehdä vaikka ja mitä selässä. Parikymmentä minuuttiahan siinä voi vierähtää, ennen kuin Kerttu huomaa selässä istuvan kaksijalkaisen, mutta tämän jälkeen voikosta kuoriutuu näppärä, varma moniosaaja, joka jättää jopa superherkän puoliverisen varjoonsa – ainakin meikäläisten mielestä.
Kerttu on emänsä Jasmiinin kautta oikein ihastuttava kouluratsu, jolla on isältään perityt näyttävät ja koreat askeleet. Ravinvaihdokset sun muut säätämiset Helppo A –tasolla ovat oikein voikon erikoisalaa, ja yleisesti kehtaakin väittää, että Kerttu on kaunis, koossa pysyvä ja ryhdikäs tamma. Piekkari kuitenkin tylsistyy ja herpaantuu helposti liiallisen toiston seurauksena, jolloin myös tunnin aikana saattaa tuntua, että tammahan lyö ihan läskiksi ja pelleilyksi sen potkiessa hiekkaa huvituksekseen ja tekemällä hieman puolivillaisesti lintujen lauleskeluun keskittyen. Siksipä on tärkeää antaa tammuskalle veruketta muun osion muodossa.
Estehevosena Kerttu ei myöskään jää miksikään seinäruusuksi; se on vauhdikas, upean hyppytyylin omaava pienhevonen, jolla riittää paukkuja vetää metrikin. Voikon kanssa hypätessä ratsastajan suurimmaksi tehtäväksi jääkin vaan vauhdin säätely sekä suunnan näyttö - Kerttu hyppää täysin itse, aina ja mistä tahansa kulmasta. Sillä riittää myös rutkasti ponnistusvoimaa, hyppykorkeus on just eikä melkein kohdillaan, ja tamma tulee alas puhtaasti. Kerttu on siis suoraan sanottuna esteratsastajan unelmahevonen radalle, jolla ei ehdi miettiä koko suoritusta este kerrallaan. Tammuska pysyykin huomattavasti paremmin samalla aaltopituudella esteillä verrattuna vaikkapa kouluosuuteen.
Kerttu on maastoillessa innokas ja eteenpäin pyrkivä, mutta kaikkien meidän helpotukseksi mörköjä pelkäämätön ja vihreät miehet eivät sitä puskissa pelottele. Periaatteessa Kertun kanssa maastoilee yksikseenkin pienen lenkin, sillä käsistä se ei ole koskaan lähtenyt eikä yrittänytkään, vaikka välillä se nostaa omatoimisen laukan tai salakavalasti kuvittelee suuntaavansa vasemmalle peltoaukealle laukkailemaan sydämensä kyllyydestä. Reipas takaisin ohjaus polulle kuitenkin saa Kertun kävelemään kiltisti pitkin reittiä, mitä nyt liian likelle yltävän koivunoksan lehdet lähtevät mukaan. Kerttu on myös selvästi tarkkaavainen ympäristöstään, mutta juuri mikään ei sen suuremmin sitä säpsäytä, kunhan ratsastaja muistaa jättää turhan pilvilinnailun rennon lenkin aikana toisen, laiskemman hevosen selkään.

Meriitit ja saavutukset

Sukutaulu

Jälkeläiset

Kilpailukalenteri

Päiväkirja & valmennukset