Illanniittäjä - kuollut 11.03.2019

02.02.2018 Kouluvalmennus, valmensi VP

Kun dookie oli saanut mustan unelmansa verryteltyä kaikissa askellajeissa siirtymiä, temponvaihteluita sekä avotaivutuksia tehden, jatkoimme valmennusta keskiympyrällä, jossa halusin nähdä sekä erittäin jyrkkää pohkeenväistöä niska ylhäällä että keskiaskellajin ratsastusta hyvässä ryhdissä ilman, että koko pakka leviää kuin jokisen eväät. Samalla halusin myös nähdä siistejä, tasapainoisia siirtymisiä näiden tehtävien välillä: vaikka väistöä ratsastettiin miniravista ja hevosta vaadittiin nousemaan niskasta ylös, en halunnut ratsastajan istuttavan hevosta keskiravista tähän tehtävään vaan valmistelemaan siirtymää niin paljon, että siirtymä on tasapainoinen ja se on esteettisesti kauniin näköinen - ja tietysti myös hevosystävällinen. Ja sama keskiaskellajiin siirtyessä; tarkoituksena ei ollut heittää kättä kohti hevosen korvia ja painaa kannuksia kylkiin kuin vermon takasuoralla konsaan, vaan pitää pakka hallitusti koossa ja tehdä ihan oikeaa keskiaskellajia askeleenpidennyksen muodossa.

"Jes, nyt kun sä siirrät sen takaisin pikkuraviin ja lähdet väistättämään sen takapäätä ulos, huoelhdi, että sä et jää roikkumaan sisäkäteen. Jos sä huomaat, niin se on tässä jo muutaman kierroksen verran ollut sun käteen vähän tyytymätön ja heti siirtymässä tai sen jälkeen viskonut päätä. Istu rohkeasti lähemmäs, ja ole kädestä erittäin vakaa ja reilu. Jos se nyppii, niin sitten ratsastat jalalla eteen, huolehtien kuitenkin että tehtävän ratsastus säilyy", opastin ratsastajaa, joka ratsasti melko tunnollisesti ohjeitteni mukaan.

Ravissa Ilpo ja dookie pääsi varsin hyvään tatsiin, joten lähdimme ratsastamaan samaa tehtävää myös laukassa.
"Nyt, kun me tehdään tätä laukassa, huolehdi siitä sun kädestä ihan superpaljon. Sen on oltava kevyt ja nopea, vetämään ei voi jäädä. Nyt me halutaan nähdä, odottaako Ilpo sua ihan oikeasti vaikka ootko sä vain vetänyt sitä kädellä kasaan", sanoin ratsastajalle ja jatkoin, "Jes, nyt on ihan mielettömän hyvä. Ja nyt käsi ihan milli eteen ja jalka vielä lähemmäs sitä hevosta, ettei se laukan aktiivisuus kuole! Vau mitä työmyyriä te olette, jesjesjes! Sikamakee, nyt se alkaa vasta polkemaan vatsan alle ja jää odottamaan", hehkutin. Kun hevonen oltiin saatu hyvin avuille, dookie halusi vielä ratsastaa seuraavan viikonlopun Helppo A radan kokonaisuudessaan läpi. Nyt, kun Ilpo oli kauttaaltaan hyvin apujen välissä, ei tehtävien suorittaminen ollut temppu eikä mikään.
"Kun lauantaina haet tämän saman fiiliksen mikä sulla nyt on persuksen alla, niin mä lupaan, että pääsette palkintosijoituksille. Ihan tosi taitavasti ratsastettu, eikä hevosessakaan ollut vikaa. Hyvä te!"

05.03.2018 Kouluvalmennus, valmensi VP

Joskus aikoinaan olinkin käynyt valmentamassa dookieta ja Ilpoa Turmeltajan tiloissa ja antanut ratsukolle vinkkejä kouluratojen ratsastukseen. Tänään tarkoituksenani oli kuitenkin saada dookie ratsastamaan hevostaan yhä tehokkaammin; ei siis askeltakaan ulos ilman ajatusta, ja kaikki avut tuli tulla harkitusti tarpeeseen.
"Jes, mä huomaan, että jotain on mennyt viime kerralta perille, kun sä istut ihan oikeasti satakertaa paremmin siellä Ilpon selässä kuin viimeksi. Ja sä jopa kehtaat antaa sille kädestä tilaa. Hyvä sä!" irvailin ratsastajalle, joka verrytteli hevostaan avotaivutuksessa ravissa.
"Sä voisit seuraavat avotaivutukset tehdä vielä suuremmalla poikituksella, mutta katso, ettei sen kaula lähde rullaantumaan turhaan toiseen suuntaan. Eli kaula suorana, mutta enemmän poikitusta!" ohjeistin.

Kun Ilpo oli saatu ratsastettua hyvin kahden pohkeen ja kahden ohjan väliin, lähdimme työstämään hevosta yhdellä lempitehtävälläni, johon yhdistyi myötälaukkaa, vastalaukkaa sekä laukanvaihto diagonaalilla. Myötälaukan aikana dookien oli määrä ratsastaa hevosta hyvin kootuksi ilman, että laukan aktiivisuus kärsisi, vastalaukan aikana huolehtia siitä että takaset pysyvät visusti vatsan alla ja itse vaihdossa varmistaa, että hevonen pysyy suorana ja rentona sekä tekee vaihdon puhtaasti. Alkuun dookie ei vaatinut ratsultaan tarpeeksi aktiivisuutta joka näkyi vastalaukassa; hevonen painui hieman matalaksi ja etupainoiseksi, eikä vastalaukasta tehty vaihto ollut puhdas - pikemminkin kaksiosainen räpellys. Heti, kun dookie muisti ratsastaa Ilpoa alusta asti tehokkaasti, vastalaukkapätkä saatiin sujuvaksi ja siten myös vaihdon ratsastaminen helpottui tuhannesti.

"Vau mikä vaihto! Taputa sitä, nyt siinä oli lennokkuutta, suoruutta ja mikä parasta, se pysyi niskasta ylhäällä JA RENTONA. Lähde vain ravaamaan sitä eteen-alas, mutta varmista, ettei se jää roikkumaan sun ohjille ja muutu etupainoiseksi. Vaikka sä houkuttelet sen nenää eteen, sen on kannettava itsensä."

28.09.2018 Ilpo mallikansalaisena, kirjoitti miivi

Päivällä dookien mahtavia oreja hyväksikäyttäessäni sukulaistyttöni Enni oli toinut kärsivällisesti puominnostajana, ja nyt tyttö saisi tästä palkinnon - suuntana olisivat metsäpolut ja Ennin alla musta suomenhevosori.
"Ihan oikea ori!" oli tyttö ollut innoissaan. Vasta puoli vuotta ratsastuskoulussa ratsastaneelle tytölle ori oli eksoottinen kokemus, josta varmasti tytön tallikaverit tulisivat kuulemaan kerskuntaa, vaikka edessä olisi vain talutuslenkki käynnissä. Sovimme sopivasti seuraan kävelemään dookien ja erään tallitytön lähtiessä kokeneen maastokonkarin ja nuoren kolmivuotiaan kanssa hakemaan rutiinia maastoiluun.

Enni istui nätisti Ilpon selässä. Tyttö olisi halunnut laittaa orin itse kuntoon, mutta ei vaikuttanut liiemmin pettyneeltä siihen, että hänelle oli tuotu eteen valmis hevonen. Ihan en ollut luottanut siihen, että kokematon kahdeksanvuotias pärjäisi kuitenkaan oria hoitamassa, orit olivat aina oreja, vaikka olisivatkin kuinka kilttejä. Konkarimaastoilija edessään ja nuori hevonen takanaan Ilpo kulki jonossa nätisti, ja työni taluttajana olikin lähinnä estää mustan orin liiallinen polunvarsilta syöminen. Muutamaan kertaan metsän siimekseen kantautui mopon tai työkoneiden ääniä kauempaa, jolloin sain tarttua Ilpon kuolainrenkaaseen kiinni, varotoimena. Dookie oli maininnut, että vaikka Ilpo olikin mukava maastokaveri varsinkin rauhallisilla lenkeillä porukassa, saattoi se vetää kierroksia tai ruveta hermoilemaan, jos jossakin tapahtui jotain. Varotoimeni olivat kuitenkin turhia, onneksi.

Kävelimme pitkin metsäpolkuja vajaan tunnin. Takaisin tallinpihaan päästessämme ohjasin Ilpon vielä kentälle ja irroitin riimunnarun sen suitsista. Kaivoin puhelimeni taskustani ja pyysin Enniä poseeraamaan. "Laitetaan äitille kuva siitä, kuinka sä olit hienon mustan orin selässä", totesin hymyillen tytölle, joka katsoi ylpeänä kameraan hymy korvissa. Ennin äiti, serkkuni, ei ollut hevosihmisiä, mutta varmasti hän haluaisi nähdä, millaista iloa heinällä käyvät ystävämme Ennin elämään toivat.