Tuiskulan Kastehelmi - kuollut 22.01.2018

25.10.2017 Estevalmennus, valmensi Kati Suuronen (kirjoitti omistaja)

Tämän päivän ohjelmassa oli estevalmennus kotivalmentajamme Katin ohjauksessa, ja ratsunani toimisi Stella. Tamma oli kovassa kunnossa edelleen, vaikka sen kisaura olikin päättynyt jo jonkin aikaa sitten - se ei varsinaisesti ole hengailijatyyppiä. Valmennukseen oli tulossa myös tallityöntekijämme Mira, ratsunaan Piski. Kävimme siis hakemassa tammat talliin ja hoidimme ne kuntoon ripeästi, jotta ehtisimme verryttelemään ennen Katin tuloa. Hevosten ja ratsastajien ollessa lähtökunnossa, siirryimme maneesille, jossa oli muutamat esteet pystyssä edelliseltä hyppääjältä. Stella tuntui heti hoksaavan, että se pääsisi hyppäämään, kun säätelin jalustimiani normaalia lyhyemmiksi.

Työstin Stellaa aluksi kaikessa rauhassa käynnissä, jotta sain ohjaustoiminnot varmasti läpi. Tammalla oli paha tapa nostaa kierroksia hypätessä, joten halusin edes yrittää ehkäistä ylimääräistä ryysimistä heti alusta alkaen. Tamma teki hieman hätäisiä pysähdyksiä ja siirtymisiä, joten hain niihin rentoutta ja pehmeyttä toistoilla, ennen kuin siirryin muihin tehtäviin tai raviin. Ravissa liinakko tuntui huomattavasti tyytyväisemmältä, ja se kuunteli apujani kohtalaisen hyvin - siirtymät aiheuttivat edelleen hieman "äh, ei taas näitä" -vastusteluita, mutta vain hieman. Stellan laukka oli varmasti yksi tallin helpoimmista olla kevyessä tai esteistunnassa, ja nautiskelinkin hetken tästä ominaisuudesta antamalla tamman laukata reippaasti maneesia ympäri. Pienen irroittelun jälkeen hain kuitenkin ryhtiä ja tuntumaa takaisin, ja jatkoin taas siirtymisillä ja temponvaihteluilla. Stella kuunteli yllättävän hyvin, ja pääsimme siirtymään verkkahyppyjen jälkeen välikäyntien pariin hyvillä mielin ja juuri sopivasti, kun Kati saapui paikalle.

Kati kehitteli meille radan, joka ei ollut korkeudeltaan kovin vaativa, mutta siinä oli muutamia tiukkoja kaarteita ja haastavampia lähestymisiä, suhteutettuja välejä ja vaihtoehtoisia reittejä. Lähdimme hyppäämään rataa vuorotellen, ja ensin oli meidän vuoromme. Stella suorastaan räjähti laukkaan, kun vähänkään vihjasin siihen suuntaan, joten jouduin heti ottamaan komentoa takaisin ja hakemaan jotain tolkkua vauhtiin.
"Pidätä, hyvä, muista käyttää istuntaa äläkä anna sen rynniä", Kati ohjeisti, kun olimme aloittamassa rataa. Tein työtä käskettyä, vaikka tuntuikin hassulta jäädä hannaamaan ennen estettä. Jäinkin pitämään tammaa liian pitkäksi aikaa, ja se pudotti heti ensimmäisen puomin.
"Ei haittaa, jatkakaa vaan eteenpäin. Seuraavalle anna sille tilaa ponnistukseen, äläkä jää liikaa kiinni, muuten käy juurikin näin", Kati neuvoi taas, kun yritin saada Stellan laukkaa hieman lyhyemmäksi. Tamma polki suorastaan raivokkaasti kavioitaan maneesin hiekkaan, mutta itse hevonen huokui innokkuutta. Loppurata sujui vähän paremmin, kun löysin taas paremman tuntuman tämän hevosen kanssa hyppäämiseen - edellisestä kerrasta oli sen verran aikaa, että suotakoon alun kömmähdykset anteeksi meikäläiselle. Tiukoissa kaarteissa Stella tasapainotti itseään hienosti, eikä se tarvinnut ulkoapujen tukea ja katseen ohjauksen voimaa kummempia kikkoja. Se hyppäsi nopeasti ja tarkasti, vaikka liinakolla olikin toisinaan tapana jäädä roikottamaan jalkojaan liian rohkeasti.

Vuorottelimme edelleen ratojen hyppäämisien kanssa, ja muutaman kerran jälkeen tehtävä sujui molemmilta ratsukoilta näppärästi. Olin itsekin hyvin tyytyväinen minun ja Stellan yhteistyöhön, eikä Miralla ja Piskilläkään sen hassummin mennyt. Otimme toki ratojen aikana muutamia niin kutsuttuja turhia puomeja alas, kun joko minä jäin liian hitaaksi hypyssä, tai Stella yksinkertaisesti unohti tai ei ehtinyt nostaa jalkojaan tarpeeksi nopeasti tarpeeksi ylös. Noin muutoin tunti sujui mallikkaasti, ja talliin päästyään tammat saivat pienen hemmotteluhetken herkkujen muodossa.

05.11.2017 Kiipeilytreeniä (kirjoitti omistaja)

"Stella, tule nyt sieltä!" ähisin tarhan portilla, vilkuillen inhoten portin edustalle kertynyttä lammikkoa. Sateet saivat parhaimmissakin paikoissa ja hyvin tehdyt tarhat tulvimaan ja mutaistumaan, ja sepä se vasta olikin mukavaa. Stella tuijotteli tarhan puolivälistä korvat höröllä sen näköisenä, että jos mut haluat niin tule hakemaan. Ja minä menin. Hetken päästä minulla oli hevonen kävelemässä kohti tallia, ja housut polviin asti roiskuneessa kurassa.
Sisälle päästyämme riisuin tammalta sateentorjujana olleen loimen, ja tein kokonaiskatsauksen sen karvaan. Sain heti todeta, että matkalta pesupaikalle ei voisi välttyä, nuo mutapanssarijalat eivät puhdistuisi ilman suihkuttelua. Stella osasi onneksi käyttäytyä pesarilla, joten kintut saatiin huuhdeltua ripeästi. Matkalla takaisin karsinaan törmäsin Emmiin, ja kehotin häntä lähtemään mukaani maastoon Lampun kanssa.

Harjaus, varustus, heijastimet, ja olimme valmiita lähtöön. Emmi ja Lamppukin pääsivät samaan aikaan lähtövalmiuteen, joten siirryimme tallin pihalle. Stella pönötti korvat pystyssä ympäristöään tuijotellen, kun kapusin sen selkään ja säädin jalustimet sekä satulavyön. Kun nämä olivat kondiksessa, siirtyi toinen ratsukko edellemme ja lähdimme Stellan kanssa perään.
Alkumatka oli hyvin, hyvin ärsyttävä. Stella oli maailman huonoin kärkihevosena, mutta peränkään pitäminen ei ollut kovin mielekästä, kun edessä oli puolet lyhyemmät jalat omaava tammanpyllerö. Stellasta huokui ärsytys, kun se joutui hidastelemaan jatkuvasti, kun Lamppu uhkasi takapotkuilla isompaa liinakkoa sen ajautuessa liian lähelle etummaisen takapuolta. Jossain vaiheessa luovutin ja siirryin toisen ratsukon vierelle, joka osoittautui paremmaksi vaihtoehdoksi.
Pitkän kävelypätkän jälkeen otimme toisen pitkän pätkän ravia. Yritimme edelleen pitää ratsut vierekkäin, joka oli toki hieman hankalaa kokoerosta johtuen. Stella kuuliaisesti teki askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä, kun Lamppu taas yritti vain kipittää pikavauhtia ison liinakon vierellä. Noin muutoin tämäkin osa matkasta sujui hyvin, teillä ei näkynyt ristin sielua meidän lisäksi, ja aurinkokin alkoi kurkkimaan pilvimassojen välistä.

Reilun puolituntisen jälkeen tulimme risteyskohtaan, josta käännyimme kohti metsää. Tässä vaiheessa yritimme pitää Stellan kärjessä, joka sujui yllättävän hyvin - normaalisti tamma säpsyili ja kauhisteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta nyt se oli ilmeisesti niin kypsä pienhevosen takana jumittamiselle, että mikään ei haitannut. Kuljimme mutkittelevaa polkua pitkin kanervikossa ja mäntyjen lomassa melko pitkään, kunnes saavuimme pienen ojan tai puron luokse, miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua. Leveyttä mokomalla ei ollut, mutta virtaava vesi sai useat hevoset tekemään mitä mielenkiintoisempia ylitysratkaisuja. Stella ja Lamppu olivat onneksi kokeneita kenttähevosia, joten niiden saattoi olettaa käyttäytyvän suhteellisen järkevästi. Hoputin Stellaa ja otin tukevan otteen harjasta, kun se hetken vettä tuijoteltuaan ja sille pöristyään otti ison loikan ja hyppäsi yli. Lamppu tuli perästä hieman pehmeämmin ja pienemmin. Matka jatkui, ja pian pääsimme määränpäähämme: jyrkät rinteet, joissa riitti kiipeämistä. Aloitimme urakan lyhyemmistä kohdista, ja tammat saivat kavuta niitä käynnissä, jotta hyöty olisi mahdollisimman iso. Stellalle kiipeäminen ei tuottanut minkäänlaista ongelmaa, mutta Lamppu tuntui puuskuttavan jo heti ensimmäisen kerran jälkeen. Kiipeilimme mäkiä ylös eri kohdista, välillä polkua pitkin ja välillä sen vierestä, joten hevoset saivat olla tarkkoina, mihin ne jalkansa pistivät.
Ahkeran treenihetken jälkeen lähdimme suuntaamaan kotia kohti, jonka varrella tuli hyvä, suora laukkapätkä. Stellassa ei näkynyt minkäänlaista väsymystä rankasta kiipeilystä, mutta Lamppu... No, Emmin ei ainakaan tarvinnut pelätä, että hevonen lähtisi käsistä. Stellalle sen sijaan jäivät kierrokset hyrräämään laukkaamisen jälkeenkin, mutta se malttoi kuitenkin kävellä kotiin asti.

Kotona tammat saivat kuivatusloimet niskaansa ja herkkuannokset melassielektrolyyttijatiesmitämuuta -litkua, sekä pari leivän palaa. Herkkujen jälkeen ne saivat jäädä vielä sisälle kuivumaan hetkeksi heinäkasojen äärelle, ennen kuin ne vietäisiin vielä loppupäiväksi takaisin ulos.