Keskiyön Kauhia Kummitus - kuollut 09.04.2018

10.10.2017 Kelmi opashevosena, kirjoitti miivi

Kävellessäni kohti Turmeltajan tallirakennuksia mietin, mihin olin lupautunut. En harrastanut muiden hevosilla ratsastusta, omissakin oli tarpeeksi töitä, mutta jostain syystä olin lupautunut lähtemään dookien kanssa maastoon. Joku naisen nuorista hevosista oli lähdössä ensimmäistä kertaa ratsastaja selässään maastoon, ja sinne olisi hyvä saada kaveri nuoren hevosen tueksi. Minun ratsuni, Kelmi, ei ollut kuulemma kaikista helpoin maastomopo, mutta kuulemma se kulki nätisti kun ratsastaja osasi asiansa. Toivottavasti minulla synkkaisi orin kanssa, olisi vähän noloa jos en pärjäisi hevosen kanssa siinä vaiheessa, kun perästä tulisi nuori, muilta lajitovereiltaan varmasti herkästi mallia ottava hevonen.

Varustimme yhdessä dookien kanssa ratsumme ja suuntasimme kohti minullekin tuttua metsälenkkiä, muistelin sen olevan rennossa temmossa edettynä ehkä kolmen vartin mittainen reissu. Lenkki oli myös takana kulkevalle nuorelle hevoselle tuttu, joten aivan vierasta touhu ei sille ollut. Kelmi nautti selvästi keulilla kulkemisesta. Ori kulki nätisti tuntumalla, ja hakeutui jopa peräänantoon lähes pyytämättä. Pääasiassa kävelimme, mutta otimme myös muutaman ravipätkän mukaan. Eräässä ylimäessä Kelmi oli selvästi tottunut laukkaamaan. Se yritti nostaa laukkaa, mutta kun sille selkeästi kertoi, että nyt ravataan, rauhoittui se sen kummempia kyselemättä. Takaa tuleva ratsukko liikkui meitä hitaammin, joten meillä oli siinä samalla vielä loppulenkistä käydä hieman kouluratsastuskiemuroita läpi, avotaivutukset ja askellajien sisällä tehdyt siirtymät onnistuivat mainiosti metsätiellä.
Tallille palattuamme purimme dookien kanssa yhdessä hevosemme, ja naisen ohjeilla palautin Kelmin toivottavasti oikeaan tarhaan syömään päiväheiniään.

05.11.2017 Vallan vauhdikas maastolenkki (kirjoitti omistaja)

Saatuani jaettua oman osani päiväheinistä suuntasin oritallin taukotilaan tarkistamaan liikutusvuorolistoja. Oman nimeni kohdalla luki ensimmäisenä Kelmi, ja päätin kerrankin aloittaa ensimmäisestä nimestä. Läsipäinen ori olikin ollut viime aikoina kuulemma vähän virtaisa, joten päätin suunnata sen kanssa maastoon päästelemään vähän höyryjä.
Kelmi tuli tarhasta vauhdikkaasti kävellen, ja jouduin muutamaan otteeseen palauttamaan sille mieleen, kuka määrää tahdin. Muutamien pysähdyksien jälkeen ori nöyrtyi haluamaani vauhtiin, ja pääsimme hyvässä yhteisymmärryksessä talliin. Kiinnitin orin käytävälle ketjuihin, riisuin sen loimestaan ja ryhdyin harjaamaan sitä ripeästi. Kävin karvan läpi huolellisesti mutta nopeasti, Kelmin välinpitämättömyyden hoitohetkiä kohtaan muistaen. Pian hevonen olikin puhdas, joten puin sille varusteet päälle heijastimien kera, ja lopuksi varustin itseni.

Kelmi tepasteli malttamattomana tallin pihalla, ja jouduin jo kerran ärähtämäänkin asiasta. Ori oli tavattoman innoissaan heti, kun se hoksasi pääsevänsä muualle kuin kenttään tai maneesiin. Säädin jalustimet ja satulavyön ripeästi, jonka jälkeen annoin raudikolle luvan lähteä liikkeelle. Kelmi lähti askeltamaan lähes kiireisenä, mutta käynnissä pysyen.
Kävelimme hyvän tovin pitkin ohjin, ennen kuin kasasin orin tuntumalle. Kelmi oli heti skarppina odottamassa mitä seuraavaksi, vaikkakin väistättämisapujeni sijaan se selvästi odotti vauhdin lisäämistä. Kävin jarrun, kaasun ja ratin rauhassa läpi ja totesin ne toimiviksi, ennen kuin siirsin orin raviin. Kelmi kaartoi kaulaansa, mutta painui kuolaimen alle heti, ja yritti sitä kautta lisätä itsekseen vauhtia. Päädyin tekemään useita pysähdyksiä ja siirtymisiä, kunnes läsipää luovutti juoksuyrityksistään, ja tarjosi vauhdikasta mutta letkeää ja rentoa ravia tasaisella tuntumalla.

Jonkin ajan päästä saavuimme risteykseen, josta käänsin Kelmin metsään vievälle, hieman villiintyneelle metsätielle. Jatkoimme puiden keskelle käynnissä, ja annoin orille pidempää ohjaa, jotta se saisi varottua tiellä olevia kiviä ja juuria paremmin. Kelmikin unohti viimein kiirehtimisen, ja tarkkaili innostuneen ja uteliaan oloisena ympäristöään. Tovin päästä tiestä aukeni suora ja pohjaltaan tasaisempi pätkä, jossa kokosin taas ohjia lyhyemmäksi, ja pyysin Kelmiä siirtymään raviin. Raudikko tekikin pyydetysti, mutta pysähtyi äkisti heti muutaman askeleen jälkeen. Kelmin pää oli korkealla ylhäällä, se seisoi täysin jännittyneenä ja korvat tiukasti eteen suunnattuna. Aloin vilkuilemaan ympärilleni, hakien katseellani orin kauhistumisen syytä. Samassa edestä päin kuului rasahduksia, ja tien sivussa olevan kallion ja irtolohkareiden takaa asteli hirvi. Perhanan iso sellainen. Jäin tuijottamaan otusta ja ajatukseni jumittuivat siihen, kunnes muistin allani olevan pakoon virittyneen suomenhevosorin. Tartuin hitaasti Kelmin harjaan kiinni, tiukasti, ja valmistauduin henkisesti tulevaan äkkipyörähdykseen. Kun olin pyytämässä hevosta kääntymään, ryhtyi hirvi sarvineen ottamaan askelia meitä kohti. Sen enempää ei tarvittu, vetäisin käteni sivuun ja Kelmi kääntyi siinä samassa sekunnissa 180 astetta ympäri, ja sinkaisi laukkaan. Hirvi tuskin lähtisi peräämme, mutta Kelmi oli selvästi sitä mieltä, että sarvipäällä oli mukanaan vähintäänkin sapelihammastiikerilauma. Raivokkaasti laukkaava ori ei ollut huomaavinaankaan hidastamisyrityksiäni, kun tulimme taas tien epätasaisemmalle pätkälle. Kauhun kuvat katkenneesta jalasta tai jänteestä vilisivät silmissäni, kun raudikko tömisteli kuoppaisen ja kivisen tien läpi. Lopulta metsätie päättyi, ja pääsimme takaisin hiekkatielle. Pakotin Kelmin jatkamaan päin tien vieressä olevaa kalliota, johon se kaikeksi onneksi pysähtyi. Rautias jäi tepastelemaan hullun lailla pientä ympyrää ja pörisi kuin viimeistä päivää samalla kun yritin rauhoitella ja pitää sitä aloillaan. Kelmiä rauhoittumiset juuri kiinnostaneet, vaan se lähti venkoilemaan kohti kotia. Sain onneksi pidettyä sen melkein käsissä, toki askellajina oli jokin piffipaffiravin tapainen kipitys ja kulku oli kaikkea muuta kuin suoraa, mutta vauhti pysyi hillittynä. Vasta vartin jälkeen ori alkoi rauhoittumaan puhinaltaan ja tepastelultaan käyntiin asti, jossa pidin kuitenkin ohjat tuntumalla varmuuden vuoksi. Loppumatka sujui hikiselle hevoselle hölmöjä höpistessä, ja sitä rapsutellessa.

Tallin pihaan päästyämme laskeuduin selästä, ja siirryin maneesiin taluttamaan oria, joka puuskutti edelleen melkoisesti. Kelmi tuntui rauhoittuvan heti päästyään neljän seinän sisään; kai se tiesi, etteivät hirvet eikä muut hirvitykset pääsisi tänne. Taas kului yksi vartti, ennen kuin Kelmi tuntui tasaantuneen sen verran, että sen saattoi viedä sisälle. Tallissa riisuin sen varusteista ja heitin kuivatusloimen sen niskaan, ja kävin hakemassa herkkulitkua parin kuivan leivänpalan kera. Kelmi tuntui toipuneen kauhistuksestaan, ja veteli herkkunsa suurella ruokahalulla. Ori sai jäädä sisään kuivumaan heinäkasan äärelle, ennen kuin se pääsisi takaisin ulos. Ei ihan sellainen maastolenkki, kun olin suunnitellut, mutta tapa se kai on tuokin purkaa energiaa.